Osa II (vuodet 1987-2012)
Tämä ajanjakso oli koiraton vuoteen 2005 asti. Nuoreen perheeseemme syntyi – 80 ja -90- luvun
taitteessa alle neljässä vuodessa kolme lasta ja neljäs vielä 1998. Paitsi mieheni, myös lapsemme olivat
moniallergisia. Miehelläni oli paha eläinallergia ja lapsillakin sitä oli jonkin verran. Kaikki aika kului
lasten ja työelämän kuvioissa, eikä mieleenikään tullut hankkia koiraa. Osin johtuen allergiasta ja osin
siksi, että tiesin täysin paljonko työtä nuori koira vaatisi, jotta siitä saisi fiksun kaverin, eikä sellaista aikaa
silloin ollut.
2000- luvun alussa miehelläni oli muutama työkaveri joilla oli cairninterriereitä ja westieitä. Hämmästelimme kun näissä kodeissa mieheni ei oireillut. Samaan aikaan eläinkuume oli lapsilla tosi isoa. Meillä oli kaloja, vesikilpikonnia ja hiekkaskinkki, mutta koiraa lapset toivoivat.
Otin selvää westieistä ja niiden kasvattajista. Rotu on tosi mainio. Vaikka koira on pieni, sen sisällä asuu iso koira ja rotu kuuluu niin sanottuihin vähäallergisiin rotuihin. Taustatyötä tehdessä törmäsin Lehtosen Vesaan, kennel Who ́s kasvattajaan. Olin tosi hankala koiran ostaja! Kerroin allergioista ja halusin koeaikaa 4kk eli jos emme pysty allergian takia koiraa pitämään, voisin palauttaa sen. Ensisijaisesti tämän takia en halunnut pentua. Löytyi vuoden ikäinen Vesan kasvatti Italiasta. Koiralla oli huippuvanhemmat, mutta siitä itsestä ei kuitenkaan tullut ulkonäöllisesti vanhempiensa kaltainen ja sen takia italialainen kasvattaja halusi siitä luopua.
Siten meille tuli Helmi-koira. Käsittämätöntä kuinka paljon pieni koira voi antaa isolle perhelle ja
jokaiselle perheeni jäsenelle! Helmistä tuli nopeasti täysivaltainen perheemme jäsen. Itselleni merkitsi
paljon, ettei ollut mitään paikkaa, mihin Helmi ei päässyt ja se pääsi jokaiseen paikkaan mihin minä,
esimerkiksi vaativassa metsässä. Helmissä ei ollut yhtään sylikoiraa. Lapset joskus sitä yrittivät, muttei Helmi sietänyt olla sylissä, koska ei ollut sylikoira vaan iso! Joskus Vesan kanssa juttelimme, kun Helmiä ei enää ollut ja kun minusta oli tullut uudelleen kasvattaja, että olisinpa innostunut kasvatustyöstä aiemmin!
Osa I (vuodet 1972-1986)
Lapsuudenkodissani oli koiria ”aina” – aluksi sekarotuisia ja sen jälkeen yksi Suomen ajokoira. Isäni käytti
koiria muun muassa pupujen ja kanalintujen metsästykseen.
Varsinainen koiratouhu alkoi, kun vuonna 1972 meille tuli rottweilernarttu Bella, joka rekisteröitiin minun
nimiini, mutta joka oli kokonaan isäni koira. Isäni koulutti Bellan viestiin ja suojeluun, mutta Bella
kilpaili jälkikoirana palveluskoirakokeissa saavuttaen tunnuksen ”JK”. Bellasta tuli aikoinaan KANS &
SF & NO MVA.
Tuohon aikaan palveluskoirissa, kuten myös rottiksissa, oli todella vähän muotovalioita. Koirat olivat joko
kisa- tai näyttelykoiria, muttei käytännössä lainkaan molempia. Tuolloin seitsemänkymmentäluvulla muotovalioksi tarvittiin paitsi kolme sertiä, myös tuloksia palveluskoirakokeista, joissa aloitettiin alokasluokassa ALO, josta tarvittiin kaksi ykköstulosta, jotta pääsi siirtymään avoimeen luokkaan AVO, josta vielä tarvittiin vähintään yksi ykköstulos, jotta koirasta tuli muotovalio.
Palveluskoirakokeissa oli ensin kaikille yhteinen tottelevaisuusosio. Koirakko tarvitsi vähintään 65/100 pistettä, jotta pääsi maastoon, Bellan kohdalla jälkikokeeseen. Alokasluokan jälki oli noin kilometrin mittainen, jolle jäljen tekijä pudotti kuusi pientä maastoon ”hukkuvaan” kapulaa. Jäljen koirakko ”hoiti” omatoimisesti, eikä siellä ollut mitään lippuja tao muuta ilmoittamassa, pysyikö koira jäljellä. Tuomari oli katsomassa vain alussa miten koira löysi jäljen.
Ykkösluokan tulos edellytti vähintään viittä kapulaa kuudesta. Kuitenkaan järjestyksessä viimeinen
kapula ei saanut jäädä maastoon. Käyttövalion arvon koira sai saavutettuaan seuraavasta luokasta, eli
voittaluokasta, vähintään kolme ykköstulosta.
Tuohon aikaan valionarvo saavutti todella paljon koiralta ja koirakolta. Omasta mielestäni käyttökoirilta
tulisi nykyäänkin muotovalionkin saavuttamiseen vaatia jotain käyttö- taipumus- tai luonnetestaustulosta.
Kun ensimmäinen espanjanvesikoiramme Muffe valioitui 2017, tarvittiin siihen lisäksi joko MH tai
luonnetestin suorittaminen hyväksytysti. Tämä vaatimus valitettavasti poistui jo seuraavana vuonna.
Oma debyyttini palveluskoirakilpailuihin oli alkukesällä 1973. Sain Kyröskosken kisoissa Bellan kanssa
tottiksesta 66/100p. Itselläni ikää oli alle 11 vuotta. Pääsimme siis myös jälkikokeeseen, josta emme
kuitenkaan tulosta saaneet. Tuohon aikaan oli vielä koiravero, josta koira vapautui sillä, että sai kyseisessä
vuodessa vähintään kerran 65 pistettä tottiksesta, jonka me olisimme saaneet. Isäni tosin oli Bellan kanssa
edellisenä viikonloppuna saanut tottiksesta 91pistettä eli taisi nuori ohjaaja tehdö ”pari” virhettä :).
Bella ei koskaan monista yrityksistä huolimatta tullut kuitenkaan koskaan tiineeksi. Kennelnimemme on
kunnianosoitus tälle upealle koiralle.
Isäni myös kalasti sivutoimisesti, myös talvella. Rottweilerin säänkestävyys ei talvella ollut sellainen, että
se olisi voinut olla isän kanssa usean tunnin kaverina kovalla tuulella jäällä. Osin siitä syystä isä otti
itselleen ensimmäisen saksanpaimenkoiran Ginan (Celonan ́s Gina) 1978. Isäni kilpaili palveluskoirakokeissa sakemannien kanssa ja muutaman kerran kävi myös näyttelyssä.
Kennel Bellasheimin ensimmäinen (sakemanni) pentue syntyi 6.11.1980. Tästä meille jäi sekä Ani, että
Archi. Myös Anin D- pentue syntyi keväällä 1985. Ihan oman koiran sain 1978 walesinspringerspanieli Lolan (SF MVA Spotnose Alice), jonka kanssa kävin näyttelyitä mm kahdestaan linja-autolla. Lola suoritti myös spaniemilien taipumuskoneen, joka edellytettiin tuolloin valioitumiseen. Lolan B- pentue syntyi keväällä 1981.
Toinen koirani Riina (Adamant ́s Lovepotion) tuli minulle aikuisena Hovilan Tarjalta vuonna 1982.
Riinan C- pennut syntyivät keväällä 1984. Harrastin koiratouhua tuohon aikaan hyvinkin laaja-alaisesti. 15 vuotiaana suoritin näyttelysihteerikoulutuksen ja kiersin vuosia ahkerasti näyttelyissä myös sihteerinä ympäri Suomea. Isäni kanssa kävimme yhdessä kasvattajakurssilla 1978, jolloin olin 16- vuotias. Hämeenkyrön palveluskoirat ry:n (nimen voin muistaa väärin) toiminnassa olin milloin kahvilassa myymässä kaffetta jne tai juoksemassa jälkiä jälkikokeisiin.
Muutin lapsuudenkodistani loppuvuonna 1984 Helsinkiin tulevan mieheni Timon luo. Koska hän on pahasti allerginen, en voinut ottaa springereitä kotiini. Lola sairastui ja kuoli reilu 11- vuotiaana vuonna 1988. Riinasta luovuin jo aiemmin ja Riina sai loppuelämäksi uuden, hyvän kodin.